Onko sosiaaligolfaaja muuttumassa sattumalta kilpagolfaajaksi?

Siitä on tasan viikko aikaa, kun aloitin pelikauteni Classicilla Vierumäellä. Viikossa ehtii tapahtumaan uskomattoman paljon asioita. Jos nyt jättää työasiat pois, niin päällimmäisenä sieltä nousee mieleeni kaksi asiaa; avoimen dialogisen vuorovaikutustaitojen opiskelu ja yllätys, yllätys - golfaaminen. Eikä se ole mikään yllätys, että näissä molemmissa asioissa on hyvin paljon yhtymäkohtia. Se vain on yllätystä tai sattumaa, että molemmat tapahtuivat Aulangolla.

Aulangon Hugo kentän avausväylä

En tilannut seminaarin ajaksi hotellihuonetta niin, että siitä olisi näkymä Hugo-golfkentän avausväylälle, niin vain sattui käymään. Myöskin se oli sattumaa, että tuli juteltua samassa sempassa yli 200 ihmisen joukosta sellaisen henkilön kanssa, joka myös pelaa golfia. Niinpä sempan toisen päivän iltana, pelasin uuden tuttavuuden kanssa golfia Hugolla ja samalla keskustelimme avoimesta dialogisesta vuorovaikutuksesta. Se vasta olikin mukava pelikokemus, jossa yhdessä pelikaverin kanssa haettiin keskustellen ratkaisuja yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin. Siitä syntyikin idea, että taidakin jatkossa alkaa järjestämään terapia- ja  työnohjauspalveluitani sekä työyhteisövalmennuksia perinteisen toimiston sijaan myös pelikentällä.

Elämä on täynnä mainioita sattumia. Mutta, ovatko ne sittenkään sattumia vai jospa kyse onkin siitä, että, kun ei "pidättele itseään kiinni" jossain vanhoissa käyttäytymismalleissa, niin sitten alkaakin tapahtumaan. Ikään kuin antaa uusien mahdollisuuksien ja samalla ehkä myös uusien ja parempienkin asioiden tapahtua itselleen niin golfissa kuin muissakin elämän osa-alueissa. Entä, voisiko sosiaaligolfaajasta tulla kilpagolfaaja vaikka sattuman kautta?

Tämän viikon aikana on Facebookin Golf Tunnepeli ryhmässä käyty keskustelua yliyrittämisestä golfinpelaamisessa. Facebookin Golfkenttäbongarit ryhmässä on taas bongailtu kenttiä. Tuon kuvani Hugolta tunnisti kenttäbongari muutamassa sekunnissa. Näitä kaikkia asioita: 1) avoimen dialogisen vuorovaikutuksen taitoja, 2) golfin yliyrittämistä tunnepelinä ja 3) golfkenttien merkitystä itselle pohtien sitten valmistauduin lauantaina pidettyyn ensimmäiseen oikeaan golfkisaani Aulangon Everstillä. Ensimmäinen oikea kisa sen vuoksi, sillä sorry vaan ProJenni mutta en oikein laske niitä sinun viikkokisoja oikeiksi kisoiksi omalla kohdallani. Noihin Jennin viikkokisoihin vaan huomaan päässeeni tai joutuneeni aina vähän niin kuin vahingossa peliviikon aikana. Tähän naisyrittäjien kisaan ilmoittauduin ihan itse, vaikka olenkin sosiaaligolfaaja, ;).

Dialogisemppa jäi jatkumaan lauantaina Aulangolle, kun suuntasin puolen päivän aikaan kohti Eversti-kenttää valmistautumaan kisaani. Tyypilliseen tapaani olin taas hyvissä ajoin klubitalolla. Istuin terassille odottelemaan kilpasisariani. Fiilistelin, missä mennään tällä kentällä. Istuin siinä itsekseni, mutta en voinut olla kuulematta tarinoita, mitä golfaajat puhuivat pelistään siirtyessään 9 väylältä 10 väylälle. Niistä tarinoista tuli mieleeni lapsuuteni 1960-luvulla maalla, kun kylän miehet kokoontuivat tuvanpöydän ääreen puhumaan sotajuttujaan, mistä kaikesta he olivatkaan selviytyneet rintamalla. Siitä tulikin mieleeni ajatus, että golfaaminen taitaakin olla täynnä erilaisia selvitymistarinoita. Toisaalta siinä mieslauman puheissa oli myös jotain sellaista "metsästysretken" fiilistä. Ihan kuin saalis olisi pääsemäisillään karkuun ja kiinni pitäisi saada... jaksaa jaksaa vielä loput yhdeksän väylää.

No, sitten pääsin  minäkin kokeilemaan kilpagolfin sopivuutta itselleni. Omassa pelissäni olivat "dialogisen vuorovaikutuksen"- taidot kohdallaan yhdessä Tarun ja Niinan kanssa. Meillä oli tosi hauskaa, kun saatiin peli käyntiin. Oltiinko me sosiaaligolfia vai kilpagolfaajia vai sosiaalisia kilpagolfaajia  vai kilpailevia sosiaaligolfaajia? Sillä nyt ei ole oikeastaan väliä, mistä ryhmästä itsensä tunnistaisi. Oleellista itselleni oli, etten pelin aikana edes muistanut, että olin keskellä kilpagolf-tapahtumaa. Eihän sitä muuten olisi jaksanut mennä siksakkia pallon perässä väylän laidasta laitaan.

Eversti- kentällä oli sopivasti kaikkea; vettä, mäkiä, bunkkereita, syvää raffia ja lopuksi liukkaat greenit. Joillakin väylillä tuli sellainen tuttuuden tunne kuin olisin ollut pelaamassa Peuramaalla... siellä oli jotain samaa. Kelit olivat kohdallaan; aurinko paistoi ja tuulta oli sopivasti, ettei sieltäkään löytynyt mitään selittäviä tekijöitä pelisuoritukselleni... siis kaikki oli taas itsestäni kiinni.

Oman ensimmäisen golftunnepeli- kilpailuni voisin tiivistää siihen, että joo... yliyrittämistä suhtessa omiin taitoihin riitti läpi koko pelin. Oma peruskuntoni saisi olla PALJON PAREMPI, sillä yli neljän tunnin kuntosuoritus vaatii oikeasti myös fyysistä jaksamista. Sitten sen tunnepeli osuus. Viimeisellä väylällä sanoin Tarulle, että tämä on IHAN PASKA PELI. Mä en ymmärrä, miksi ihmiset kulkee pitkin pientareita etsien ja  hakaten palloja. Eikö niillä todellakaan ole mitään parempaa tekemistä vapaa-aikana. Sitten tultiin viimeisen väylän viimeistä edelliselle lyönnille. Löin väyläpuulla "SATTUMALTA" pitkän kaaren kumpareen yli lähelle greeniä. En nähnyt, minne se pallo meni. Sanoin Tarulle naureskellen, että jos  pallo meni bunkkeriin, niin sitten mä lyön sen sieltä kerralla kuppiin. Pallo ei ollut bunkkerissa vaan noin 10 metrin päässä ruoholla. Kun menin pallon luo, en miettinyt mitään, vaan chippasin sen pallon kerralla kuppiin. Mikä IHANA ÄÄNI. Siis, se pitää paikkansa, että lipputanko on greenillä sitä varten, että se pysäyttää pallon kuppiin. Sain viimeiseltä väylältä 3 pistettä ja kaikki menneet oli taas unohdettu. Golf on NIIIIIIN HIENO PELI!!!.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun tuli palkintojen jakamisen aika, en ollut uskoa dialogisen vuorovaikutuksen taitoihin harjaantuneita korviani, kun kuulin nimeni mainittavan. Mitä minäkö? Nyt on tullut caddiemasterille virhe, kun on syöttänyt tuloskortin järjestelmään. No sehän tästä oikeasta ensimmäisestä kilpagolf-kokemuksesta vielä seurasi, että sain lahjakortin personal trainerille. Lahjakortin alareunassa lukee:
ELÄKÖÖN HYVÄ OLO - FOREVER.

Mutta, olenko siirtymässä sosiaaligolfaajasta kilpagolfaajaksi kuten tämän blogin otikossa kyselin. Vastaukseni on "never say never". Sillä en osaa sanoa sitä vielä. Mitä, jos sisälläni asustaakin pieni kilpagolfaaja, jolle en ole vielä antanut mahdollisuutta päästä kokeilemaan, missä omat golfpelini rajat kulkevat. Mutta toisaalta, mitä minä sillä tiedolla teen, jossa lähtisin selvittämään kilpagolfin keinoin omaa mahdollista alinta hcp-tasoani. En tee sillä tiedolla oikeasti yhtään mitään. Minusta on vain hauskaa pelalta golfia. Enkä halua edelleenkään, että golfin pelaaminen muuttuisi suorittamiseksi, jonka ääressä pitäisi rataa. Niinpä keskeneräinen tutkimusmatkani kohti golfin tunnepelin salaisuuksia jatkuu edelleen.